Näin Nasu matkustaa yksin

Elämäni aikana olen matkustellut jonkin verran, mutten koskaan aiemmin yksin. Mukana on aina ollut perhe, ystäviä, avomies tai sisko. Parhaimmillaan samassa seurueessa on ollut bussilastillinen kavereita.

Kirjasin vaihtotavoitteisiini, että haluaisin olla rohkea. Jännitän kummallisiakin juttuja etukäteen, ja välillä olen todellinen Nasu. Kaipuu ulkomaille yhdistettynä tähän tavoitteeseen muovaili ajatuksen matkustamisesta yksin. Kyllähän se jännitti, mutta oli se myös sen arvoista.

Jo ensimmäisenä päivänäni Ateenassa sain kokea kaikki hyvät puolet, joita yksin reissaavat ihmiset jaksavat aina korostaa. Sain nukkua juuri niin pitkät päiväunet kuin halusin. Sain pitää lounastauon silloin kun halusin ja siellä missä halusin. Missään vaiheessa ei tarvinnut jäädä odottamaan vessaa tai kahvikupillista etsivää ystävää, sain pitää pausseja silloin kun itse halusin. Yksinäinen reissaaja voi pysähtyä kuvaamaan milloin vain mielenkiintoista graffittia tai muuta yksityiskohtaa, eikä kukaan hermostu siitä.

Matkoilla herään mielelläni aikaisin. Yksin matkustaessani sain asettaa herätyskellon soimaan täsmälleen haluamaani aikaan. Jos silloin vielä väsytti, kukaan ei syyllistänyt minua pienestä torkutuksesta. Museoiden ystävänä sain myös kouluta niin monet näyttelyt kuin vain ikinä halusin. Tylsät osiot saatoin hyppiä huoletta yli, kun taas kiinnostavimpia näyttelyitä sain tutkia halutessani tunteja. Todella harvoin kaikkien reissaajien mielenkiinnot, toiveet ja tarpeet menevät niin hyvin yksiin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä kompromisseja.

Opin paljon myös itsestäni. Olen pitkään luullut olevani varsin tumpelo mitä suunnistamiseen tulee. Nyt kun olin itse vastuussa kulkemisestani, huomasin liikkuvani jo ensimmäisenä päivänä suuntavaistoni avulla jopa ilman karttaa. Normaalisti lomamatkoilla annan muiden huolehtia navigoinnista, enkä kiinnitä lainkaan huomiota mihin suuntaan milloinkin kuljemme. Kun nyt pitkästä aikaa napsautin sisäisen navigaattorini päälle, oli huojentavaa huomata sen edelleen toimivan (lapsena minulla oli pettämätön suuntavaisto, etenkin Muumimaailman labyrintissa).

Kulkukoirat lepäsivät raunioiden varjossa. Niitä eivät paljoa turistit kiinnostaneet.

Tämä kulkukissa puolestaan tutkaili kameran kanssa huitovaa turistia varsin tarkasti.

Tietysti matkakumppanin puute aiheuttaa myös tiettyjä ongelmia. Pimeän aikaan ei viitsi turhaa liikuskella, (ei sillä, yleensä olin jo nukkumassa pimeän laskeutuessa) ja hieman hämärälle kujalle eksyessä ei auttanut kuin kiristää kävelyvauhtia. Kukaan ei ollut auttamassa, kun pohdin mitä tietty ruoka pitää sisällään tai kun en ymmärtänyt turisteja naurattavan mansikkamyyjän toistelemaa suomenkielistä sanaa. Kun ei ole ketään keneltä kysyä, sitä voi huomata googlettavansa miten gyrosta syödään.

Jos itsestään haluaa muiston kameran muistikortille, täytyy aina etsiä joku vieras nappaamaan kuva. Tämä on ihan oma taiteenlajinsa, sillä suurin osa ihmisistä kavahtaa suurehkoa järjestelmäkameraa. Etenkään keski-ikäiset naiset eivät tunnu tietävän mitään valokuvaamisesta, kuvaa katsellessasi huomaat, että kaunis maisema on rajattu pois ja yläruumiisi lisäksi kuvassa näkyy betoniseinä.

Koska en ole kovin hyvä aloittamaan keskusteluja vieraiden kanssa, tarkoitti yksin matkaaminen varsin hiljaisia päiviä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta juttelin vain asiakaspalvelijoiden kanssa. Heille ei puolestaan viitsi hehkuttaa juuri nähtyä turistikohdetta. Muistoja ei voi jakaa kenekään kanssa, ne ovat vain sinun.

Hieman omituinen paikka säilyttää vara-avaimia.

Tämän kuvan katsominen saa silmäni vilisemään.

Oli ehdottomasti yksi kevään parhaita päätöksiä lähteä Ateenaan itsekseni. Nämä ovat niitä kokemuksia, joita vaihdossa on helpompi kerätä kuin keskellä Suomi-arkea.

Veikkaan kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen varaamaan matkani yhdessä jonkun rakkaani kanssa. Kun elämäänsä on onnistunut haalimaan niin monia mukavia ihmisiä, joiden kanssa matkustaa, tuntuu melkein tuhlaukselta lähteä reissuun yksinään.