So long, farewell Malta

Olo on hämmentynyt ja hieman itkuinen. Nelisen kuukautta sitten istuin taksin takapenkillä tuppisuuna matkalla Maltan kansainväliseltä lentokentältä kohti uutta väliaikaista kotiani. Hetki sitten istuin taksin etupenkillä jutellen taksikuskin kanssa. Nyt odotan lentoni lähtöä. Neljä kuukautta. Se on ohi.

Olen yllättävän hyvin pitänyt tunteeni kurissa. Hienoista haikeutta on ollut aistittavissa koko viikon, mutta vasta eilen aamulla bussissa istuessani valutin ensimmäiset kyyneleet aurinkolasieni suojassa. Kuuntelin toista virallista kotiinpaluubiisiäni, The Buskerin Home-kappaletta (toisen virallisen kappaleen löydät postauksen lopusta). En tiedä itkinkö, koska suren lähtöä vai oliko kyseessä kuitenkin ilon kyyneleet, olenhan palaamassa kotiin.

Eilen illalla kokoonnuimme illallisen ja viinin ääreen. Jotenkin sitä aina onnistuu keräämään ympärilleen juuri ne oikeat ihmiset, ne joiden kanssa palaset vain loksahtavat vaivattomasti paikalleen. En olisi voinut kuvitella parempaa kaveriporukkaa. Yksi pieni romahdus tapahtui illan aikana, kun sain maailman isoimman jäähyväiskortin, johon oli saatu kiteytettyä onnistuneesti koko Malta-Laura.

Surullisinta tässä kaikessa onkin se, että Malta ei tule enää koskaan olemaan samanlainen. Olen elänyt nämä neljä kuukautta kauniin aurinkoisessa Erasmus-kuplassa, jossa viini on halpaa, ihmiset ihania ja elämä muutenkin varsin huoletonta. Maltasta ehti tulla koti. Mutta kerran kun tuon kuplan puhkaisee, sitä ei saa enää koskaan ehjäksi. Vaikka palaisin Maltalle heti elokuussa, ei se olisi enää sama paikka. Minulla ei olisi Maltalla enää yhtään ystävää, ei ketään jonka kanssa syödä frozen yogurtia tai toivoa DJ:ltä Barbie Girliä tai muita klassikkobiisejä.

Jollain tavalla joudun myös hyvästelemään Malta-Lauran. Malta-Laura ei ole koskaan väsynyt pimeyden takia, hänelle sipsipussi on hyväksyttävä aamiainen ja Backstreet boys vastaus kaikkeen. Hän ei maksa laskuja eikä juuri kokkaa. Puhelut hän hoitaa prepaid-liittymällä ja netissäkin roikkuu harvemmin kuin Suomi-Laura.

Onneksi pieniä palasia tästä uudesta persoonastani voin viedä takaisin Suomeen. Ja hei, olisihan se nyt aika laimeata, jos en olisi vaihtoni aikana kokenut jotain suurta valaistumista tai elämää muuttavaa oivallusta.

Olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Oli kyse sitten lentokoneen vaihdosta, liian painavasta matkalaukusta tai erikoisluvan saamisesta kurssin suorittamiseksi, asiat lutviutuvat myös ilman jumalatonta stressaamista. Ja jos alkaa ahdistaa, kurkkua kuristavan tunteen voi pilkkoa mielessään pienemmiksi, helpommin käsiteltäviksi palasiksi. Ei sillä etten vieläkin ahdistuisi tietyistä sosiaalisista tilanteista, mutta osaanpahan ainakin vinkata tarjoilijan pöytään maailmannaisen varmuudella.

Rajallisella vaatevarastolla (nyt nauravat ne, jotka näkivät laukkuvuoren jonka raahasin mukanani lentokentälle) eläminen on myös antanut uutta puhtia vaatekaapin karsimiseen. Vuosia takaraivossa muhinut projekti voisi tänä kesänä vihdoinkin edetä esimerkiksi kirpparipöydän varaamisella. Yleinen siivoamisinto on myös kasvanut. Haluaisin päästä järjestämään keittiön kuiva-ainekaappeja ja kuuraamaan lattioita. Vaikka omaa siivoojaani Garden viewssa rakastinkin, hän oli tiettyjen asioiden suhteen varsin suurpiirteinen (jalkapohjat likaantuivat huoneessani muutaman askeleen jälkeen). Tietysti alati vaihtuvilla kämppiksilläkin oli oma vaikutuksensa asunnon siisteyteen.

Olen myös oppinut paljon ystävyydestä. Joskus pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle. Pitkät kirjeet, Facebook-viestit ja kortit muistuttivat kerta toisen jälkeen siitä, kuinka upeita ihmisiä olen lähipiiriini onnistunutkaan hankkimaan. Ehkä jatkossa voisin ainakin kerran parissa viikossa television tuijottamisen sijaan käyttää illan kirjeiden kirjoittamiseen.

Kaikesta huolimatta olen päässyt sinuiksi lähtöni kanssa. Tämä kappale elämästäni on nyt ohi ja on aika jatkaa eteenpäin. On aika palata kotiin. Koti. Tuo sana tuntuu lämpöisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen.