Väliaikaista vaihto on vaan

Tänään on vaihtoni ensimmäinen viimeinen päivä. Viimeinen lauantai Maltalla. Tasan viikon päästä, jos VR suo, minun pitäisi olla jo Jyväskylässä. Outoa.

Viime aikoina olen miettinyt yhä useammin viimeisiä hetkiä ja kertoja. Oliko tämä viimeinen kerta kun näen tämän ihmisen? Oliko tämä viimeinen visiitti kantabaarissa? Käynkö enää tämän jälkeen hakemassa sipsipussia lähikaupassa? Oliko tämä viimeinen katse kohti Vallettaa?

Eräänä iltana Madridissa en saanut unta. Unihiekan sijaan pääkoppaa kutitti tieto siitä, että aika Maltalla ei välttämättä riitä kaikkeen siihen mihin toivoisin sen riittävän. To do -listalleni jäisi lukuisia kohtia, joita en ehtisi koskaan vetää yli. Kaiken lisäksi aikaa viimeisten päivien nautinnolta kahmisivat esseet, joita joutuisin naputtelemaan pimeässä huoneessani yömyöhään. Ahdisti.

Lentokentällä odottaessani paluulentoa Maltalle kirjoitin listan kotiinpaluun hyvistä ja huonoista puolista. Aloitin positiivisilla seikoilla: rakkaiden ihmisten näkeminen, oma koti ja Suomen kesä olivat listan kärkikahinoissa. Seuraavaksi listasin Maltalta lähdön huonot puolet (niitä nyt ei tarvitse varmaan edes eritellä jos näkisitte kuinka hyvän rusketuksen olen saanut ja kuinka hauskaa pienessä Erasmus-kuplassamme onkaan). Lopuksi mieleeni alkoi kuitenkin nousta vielä lisää hyviä puolia Suomeen paluusta. Oma polkupyörä, mummola, uuniruoat, aamun sanomalehti suomeksi. Ahdistus katosi.

Tiesin jo ennen Maltalle lähtöä, että kyseessä tulee olemaan varsin lyhyt ajanjakso. Neljä kuukautta ei ole juuri mitään ihmiselämässä. Väliaikaista vaihto on vaan.

Tuon ajatuksen muistaminen helpotti. Jokainen täällä jäljellä oleva päivä tuntuu yhä arvokkaalta, mutta toisaalta en jaksa stressata siitä, onko jokainen minuutti tästä viikosta ikimuistoinen. Viimeistä lauantaita Maltalla ei tarvitse viettää laitesukellusta opetellen tai Pacevillessa villisti tanssien. Ihan yhtä hyvin sen voi viettää sipsipussi kainalossa läppärin ääressä. Sillä se tuntuu oikealta juuri nyt.