Joka tytöllä on siivet kantapäissä

Kylläpäs elämä on imaissut minut mukaansa pois sosiaalisen median hellästä huomasta. Luonnoksissa odottaa useita puoliksi kasaan kursittuja postauksia, muistikirjaan postausideoita on kirjattu vieläkin enemmän.

Sairastin viime viikolla ärhäkän, alle vuorokauden kestäneen vatsataudin. Kyseinen sairaus ei ole vaivannut minua vuosiin, joten tämä kokemus vei todella voimat. Aikatauluni on myös täyttänyt turistioppaan esittäminen, sillä kaksi ystävääni Suomesta viettivät täällä kuuden päivän pääsiäisloman. Nyt kun heidät on saatettu turvallisesti lentokentälle, voinen jälleen palata arkisempiin puuhiin. Iltapäivällä nautitut mansikkamargaritat vaihtuvat siis esseiden kirjoittamiseen sekä blogin päivittämiseen.

Palataan aluksi puolentoista viikon takaiseen sunnuntaihin. Kirjoitin helmikuussa, että pieni juoksukärpänen pääsi puraisemaan minua. Tuon hetken jälkeen olenkin viihtynyt lenkkipoluilla ja juoksumatolla useammin kuin koskaan aiemmin elämässäni. Panostukseni tähän uuteen harrastukseeni on jopa niin korkealla, että olen nyt neljän viikon ajan seurannut netistä löytämääni, puolimaratoniin tähtäävää juoksukoulua.

En voi edelleenkään väittää olevani juoksuhullu. Suomessa hikoilen mieluiten jumppatunneilla, mutta täällä Maltalla olen hellpouden ja halpuuden vuoksi joutunut jättämään jumppatunnit minimiin kuntosalin ja lenkkeilyn kustannuksella.

Todelliset juoksijat: valmistautukaa nauramaan räkäisesti. Koska juoksukuntoni ei ole koskaan ollut kovin huimaava, ovat muille vähäpätöiset asiat itselleni suuria onnistumisia. Kuten tuo puolentoista viikon takainen Fun Run -tapahtuma. Osallistuin koko perheelle suunnatun tapahtuman pisimmälle matkalle, joka oli viisi kilometriä. Suomessa en koskaan hassaisi rahaa juoksutapahtumaa näin mitättömän matkan vuoksi, mutta täällä seitsemän euron osallistumismaksu tuntui varsin kohtuulliselta.

Annoimme tilaa suosiolla nopeammille juoksijoille, ja strattasimme kisaan takarivistä.

Viiden kilometrin matkaa lähti tarpomaan kanssani eräs toinenkin suomalainen vaihtari. Tavoitteemme oli ylittää maaliviiva, mielellään alle 45 minuuttiin. Omituista miten tällaista pientä juoksulenkkiä voi jännittää niin paljon. Vielä hetkeä ennen lähtölaukausta olin valmis jättämään leikin suosiolla sikseen. Erityisesti minua kauhistuttivat muut osallistujat, jotka tuntuivat ottavan tuon "hauskan juoksun" varsin vakavissaan. Kärkijoukon vauhti oli huimaava ja asennoituminen kisaan varsin totinen.

Juoksu kulki muutamaa ilkeää ylämäkeä lukuun ottamatta varsin kivuttomasti. Maaliin saavuin kaikkeni antaneena, vielä viimeisen loppukirin puristaneena (en halunnut päästää takanani juosseita naisia loppusuoralla ohi). Kummasti tuollainen kilpailuasetelma lataa elimistöön ylimääräistä energiaa, sillä keskinopeuteni oli hitusen korkeampi kuin normaaleilla lenkeillä. Maaliviivan ylitin ajassa 33 minuuttia 11 sekuntia, mikä oli itselleni todella suuri voitto!

Muita iloa tuottaneita asioita: En ollut viimeinen. Osallistumismitali, jonka sai oikein pujotettua kaulaan. (Hippo-kisoissa osallistumismitaleissa ei ollut koskaan tuota nauhaa.) Ohitin kuusi ihmistä. Kisan voittaja ohitti minut vain kerran.

Kisan jälkeen into juoksemista kohtaan on vain kasvanut. Valitettavasti sairasteluni sekä ystävieni visiitti sotkivat hieman treenaamista, mutta onneksi lenkkipolulle pääsee vielä pari kertaa ennen kuin suuntaan pidennetyksi viikonlopuksi Ateenaan. Sinne en aio raahata lenkitossuja mukaan.